Esipuhe
Tänään on 21 vuotispäiväni, ja olen paranemassa kovasta kuumeesta. Viimepäivien taudintuskaisten hourailujen seurauksena olen aloittanut tämän päiväkirjan kirjoittamisen puhtaaksi. Rinkassa kastunut, rypistynyt ja lähes liian epäselväksi kulunut ruutuvihko sisältää lisää sekopäisyyksiä ja saksalaisvihaa. Tämän valmiiksi työstäminen on ollut kaavailtuna jo viime syyskuun kahdestakymmenestä päivästä lähtien. Eli suoraan sanottuna työttömän ja masentuvan nuorukaisen aika on kulunut mieluimmin Kylmää Rinkiä seuratessa kuin omakohtaisesti tärkeän dokumentoinnin kirjoittamisessa. Jos joku lukee tämän alusta loppuun, niin nostan päänahkaa hänelle. Nyt on siis helmikuun viides päivä vuonna 2009.
J. Kannisto
Matka alkaa: HKI-BKK 10.07.2008
Tarkastukset matkaa varten oli tehty ja koitti aika lähteä kohti Turkua.
Pyysin luvan ajaa autoa, ja se sopi kyyditsijöille. Turun lentokentällä hyvästeltiin ja seikkailu minun osaltani oli alkamassa. Luin jotakin kirjaa nojaten terminaalin kaiteeseen, polttaen ketjussa jo toista röökiä. Rauhallisuuden rikkoi välillä potkuriturbiinikoneen rämisevä nousu ilmaan ja saksalaisten kovaääninen puhe.
Lento lähti Turusta klo 17.15. Kuuntelin tuolla matkalla yhden kappaleen, kun lentoemäntä tuli sanomaan laskeutumisesta Helsinkiin. Koneen laskeuduttua kävelin hermostuneesti kohti terminaalia ja mielessä kalvoi ajatus jäämisestä Helsinkiin. Lentolipussa luki nimittäin SBY ja paikansaanti olisi siten epävarmaa. Menin baariin tupakoitsijoiden puolelle ja aloitin keskustelun erään hippipariskunnan ja thaihepun kanssa. Hippimies päivitteli Helsingin lentokentän säätelyitä, sillä myös heidän lentonsa Delhiin oli ylibuukattu. Thaimaalainen Pete kertoi ryypänneensä Matti Nykäsen kanssa edellispäivänä, ja näytti kuvaa tapahtumasta. Kuulutuksen kuultuaan hipit lähtivät kohti porttia satapäisen intialaislauman perässä. Minä ja Pete jäimme juomaan olutta ja puhelimme parin brittimuijan kanssa.
Kun koneeseen nousu kuulutettiin alkaneeksi lähdimme kohti porttia. Huomasimme sen edessä ainakin viidentoista metrin jonon. Menimme takaisin baariin jossa Peten kanssa odottelimme vartin, palaten sitten takaisin jonottamaan. Olimme viimeiset, Pete minua ennen. Hänellä ei ollut mitään ongelmaa päästä koneeseen, koska hänellä oli jo paikka. Omalta osaltani tiskillä päädyttiin lipun vekslaamiseen, jonka jälkeen tiskin takana oleva nainen kertoi että sain paikan bisnesluokasta.
Bisnesluokassa sain syödä mielin määrin, ja ruokaa tarjottiin kokoajan lisää jos sitä vain halusi.
Aika kului hitaasti. Nukuin matkan Helsingistä Moskovan yläpuolelle, jolloin heräsin ukonilmaan. Se ravisteli ja tärisytti konetta tehden nukkumisesta mahdotonta. Katsoin surkeita lentokoneleffoja yksi toisensa jälkeen, kunnes lähestyimme Intiaa. Menin koneen oikealle puolelle, jossa katselin ikkunasta ulos. Oikein pitkä tähdenlento eteni kohti maata kaukaisuudessa kunnes se katosi. Toivoin että matkani onnistuisi hyvin, ja palasin paikalleni johon sammuin välittömästi. Nukuin koko loppumatkan Bangkokiin asti.
Kentällä piti tehdä päätös siitä, että menenkö oman kahdeksantuntia sitten tehdyn suunnitelmani mukaan Koh Changille vai menisinkö etelään lähelle Hua Hiniä, jossa Pete asuu vaimonsa kanssa. Päädyin ensimmäiseen, koska luulin tulevan kohteeni olevan pienimuotoisempi turistirysä. Pete lähti kohti kotia ja itse otin taksin Khao San Roadille tehden ensimmäisen virheen ensimmäisellä pitkällä matkallani, eli maksamalla vitusti liikaa kyydistä. KSR:llä virheitä tapahtuikin niin jumalattoman monta peräkkäin, että tapahtumien aiheuttaman häpeän takia olisin sallinut omalta kohdaltani kivitysteloituksen välittömästi. Löysin majapaikan pitkän säädön jälkeen ja liput Koh Changille värkättiin samasta paikasta. Tuntui pakolliselta relata hetki ja olla paikoillaan kelaamassa tulevia suunnitelmia. Ulkona oli tukahduttavan kuuma, joten laitoin päälle ilmastoinnin ja nukahdin saman tien, heräten kuitenkin meteliin kahdentoista aikoihin. Oli aika mennä tutkimaan paikkoja. On uskomatonta kuvitella sitä yleisen kusetuksen määrää, jolla valkonaamaa vietiin heti Khao San Roadille takaisin päästyäni. Eräs tuktuk-kuski kysyi että lähdenkö katselemaan nähtävyyksiä ja ajattelin että miksei? Totuus tuli esille ensimmäisen kohteen (Iso Buddha) käynnin jälkeen. Kuski pysäytti räätälinliikkeen eteen ja sanoi että jos menen sisään ja selaan katalogin läpi ja tulen takaisin hän saa bensalipun, vaatteiden ostamisesta ei siis puhuttu mitään. Sisällä keskustelu meni seuraavasti katalogin läpiselauksen jälkeen:
- Hyvä herra, ostatteko puvun? 5500 bahtia
- Ei kiinnosta, vastasin ja silloin myyjä otti hihasta kiinni.
- Entä ostatteko takin?
- Ei ole rahaa
- Paljonko teillä on rahaa, kysyi intialainen myyjä hieman suivaantuneena.
- Öh?…Sata bahtia
- No sitten ostatte solmion, mistä muuten olette kotoisin?
Vastasin että olen suomesta ja kävelin ovesta ulos pääni kiehuessa kiukusta. Kuski oli heti minut nähtyään toiveikkaan näköinen, ja kysyi bensalippua johon sanoin etten ostanut mitään. Tästä seurasi äkäinen selvittely, jonka kuittasin kymmenellä bahtilla. Matka jatkui minun osaltani viimeiseen kohteeseen joka oli perus-itämainen temppeli. Muita turisteja tuli vastaan hirveällä tahdilla ja ihmettelin sitä, koska ihan kuin heidät olisi käännytetty takaisin. Näinhän se olikin, huomasin nimittäin eräässä isossa aulantapaisessa huoneessa komean kultaisen arkun jossa makasi ”parasta ennen” päivänsä nähnyt lokaali odottamassa viimeistä voitelua pois tästä maailmasta. Kynttilöitä paloi huoneen molemmin puolin ja ihmiset rukoilivat kuolleelle suitsukkeiden tuoksun sekoittuessa mätänevän kalmon löyhkään. Tämä näky piirtyikin päähäni varsin selvästi muisteltavaksi kotisuomeen. Kauan ei tehnyt mieli paikassa oleilla oman tilaisuuteen kohdistuvan kunnioitukseni takia ja sen lisäksi vartija tuli ystävällisesti viemään minut portille pahoitellen. Nyt halusin jo takaisin KSR:lle, sillä nähtävyydet oli mielestäni nähty. Khao San Roadilla tapahtui hieman omituinen ja huvittavakin tapaus erään intialaisen ”ennustajan” kanssa. Hän ilmoitti että tulevaisuuteen kurkistaminen ei maksaisi mitään, jotenka seurasin perässä heidän omalle kujalleen tätä tapahtumaa varten. Tapahtui muutamia pieleen menneitä arvauksia nimistä ja niiden alkukirjaimista, kyselyä lempiväristä, musiikista ja kukista jne. Ilmainen ensimmäinen vaihe päättyi, ja herra pyysi kahtakymmentä bahtia, jonka annoin hänelle vastahakoisesti. Seurasi taas kaikenlaisia kikkoja ja vääntöjä, jonka jälkeen herra pyysi kolmeasataa euroa, jotta saisi kertoa minulle äitini ja tulevan vaimoni nimen. Rupesin nauramaan niin helvetisti että lähdin pois paikalta, turbaaniherran jäädessä hölmistyneenä tuijottamaan eteenpäin. Kävellessäni kujalta pois eräs toinen intialainen yritti blokata tietä verkkoaidan palasella, jonka onnistuin nopeasti välttämään. Oli aika palata tukikohtaan. Matkalla sinne vanha mies joka ajoi tuktukia, eksyi paikasta kolme kertaa ajaen ympyrää ja pyytäen lopuksi kolmeasataa bahtia maksuksi kyydistä. Sapetti, kun joka paikassa yritettiin kusettaa. Toivoin että huominen olisi valoisampi. 12.7.2008 Kohti Koh Changia.
Huonosti nukutun yön jälkeen herääminen aamuseitsemältä oli yhtä helvettiä.
Ilmastointi oli sammunut jo varmaan tunti sitten, ja kännykkä ei jostain syystä herättänyt asetettuun aikaan, joten kyseessä oli myös pienestä tuurista. Aikaa oli tunnin verran täydentää ruoka ja vesivarastot, jääden sitten odottelemaan minidösää joka saapui kello kahdeksan. Sen kyytiin nousi myös pari saksalaista sauerkrautia, joiden puheen kuunteleminen sai jo mielikuvat Koh Changista alitajuntaan. Perkele!
Bussi oli kulkenut noin hieman yli tunnin, kun pysähdyimme tauolle lähelle Pattayaa. Matka jatkui kohti Rayongia, jossa osa hansakauppiaiden kieltä puhuvista kamerankiikuttajanatseista jäi pois jatkamaan kohti Koh Sametia.
Puhelin loppumatkan ajan erään aussigeezerin kanssa Kambodzasta. Hän kertoi paikoista joissa kannattaa käydä. Keskustelun aiheet vaihtuivat politiikasta ja uskonnoista aina Political Potentialiin ja punakhmereihin. Kiinnostus Thaimaan naapurimaata kohtaan kasvoi bussimatkan loppuvaiheessa hyvinkin suureksi.
Tratista lähti lautta Koh Changille. Se oli (yllätys, yllätys!) täynnä maailman matkustavaisinta kansaa. Toisena isona osastona olivat seksituristit, jotka saivat kirjoittajan katsomaan merelle ja voimaan pahoin. Sääliksi kävi jo tässä vaiheessa paikallisia saaren asukkaita. Koh Changilla menin muiden mukana auton taakse ja se alkoi kuljettaa itse kutakin kohti omia kohteitaan. Bai Lan Bayllä autosta jäi pois israelilainen pariskunta, jonka tilalle tuli saksalainen mies ja hänen ukrainalainen tyttöystävänsä.
Vaikka omaankin jo lapsuuden norjanmatkoilta syvän vihan saksalaisia turisteja kohtaan*, niin nyt tapahtui poikkeus. Saksalainen Jay oli loistotyyppi joka ehdotti kaverinsa bungalowikylää minulle, hinnaksi hän kertoi olevan sata bahtia per yö. Jumalauta, totta kai se kelpaa! Hetken päästä heidät jätettyäni jatkamaan kohti Long Beachia huomasin istuvani puuhun rakennetussa, hyvin paljon lapsuuden majoja muistuttavassa bambubungalowissa. Se oli tähänastisen matkani maagisin hetki!
Iltapäivä meni kookosmehua juodessa ja poltellessa tupangia. Kävin myös uimassa, ja tuntui omituiselta ajatella että dippasin itseni hartioihin asti viikko sitten Kokemäenjoessa. Nyt riitti aurinkoa ja lämmintä vettä mielin määrin! Loppuilta meni viidakon surinoita kuunnellessa.
* Jouduin vuonna 1995 perheeni kanssa saksalaisten ylenkatsovan yli-ihmisturismin silmätikuksi, koska olimme Suomesta. Siitä lähtien suurin osa näistä samalta lautaselta syövistä paskiaisista on ollut matkakiukkuni suurin (ja melkeinpä ainoa) syy. Muistan kuitenkin aina sanonnan: ”Jopa saksalaiset vihaavat saksalaisia”
13.7.2008 Ensimmäinen kuumotus.
Kova sade alkoi hieman ennen kuutta aamulla, ja tein tarkastuksen että vuotaako katto. Ukkonen jyrähteli jossain vuorten vieressä. Odottelin noin pari tuntia että ilma muuttuisi, sitten lähdin kaupan kautta rannalle uimaan.
Kävelin rantaa edemmäs varmaan kaksisataa metriä, kun löysin oivan paikan, jossa ottaa aurinkoa ja uida. Ohitseni käveli norjalainen pariskunta, jonka kanssa puhelin hetken aikaa. Jonkin aikaa uituani lähdin pois rannalta, käyden ostamassa muutaman hedelmän ja uimalasit. Sitten palasin takaisin.
Viiden minuutin dyykkauksen jälkeen aurinko oli polttanut selkäni kokonaan, joten menin rannalle kuivattelemaan. Kun olin jo tekemässä lähtöä, ryntäsi pusikosta esiin jointtia kädessään pitävä paikallinen, joka puheli sekavia itselleen, huomaten sitten minut.
Heppu selitti, että hänen johtajillaan on vähän matkan päässä loistava leirintäalue, jossa olisi bongi ja runsaasti kukkaa. Vastasin heti ettei kiinnosta, mutta heppu jatkoi selittäen että paikalla tarjoiltaisiin ilmainen bisse kaikille vieraille. Ajattelin, että kyseessä on varsin harmiton tapaus ja lähdin mestoille. Paikan päällä tuli kättelemään venäläinen pariskunta, joka sai itseni epäilemään paikkaa varsin suuresti. Viidakkoon oli raivattu leirintäalue joka oli typötyhjä ja sen laidassa oli kasa rikottuja polkupyöriä. Heppu näytti noin metrin mittaista bongiaan, joka nojasi palmua vasten. Kieltäydyttyäni hatseista, hän vinkkasi venäläisnaiselle, joka toi ison avatun Tsingtao bissen. Pilvessä oleva thai-isäntä alkoi jauhaa niin omituista settiä, etten ollut ikinä kuullut vastaavaa*.
Hän kertoi juttuja Bangkokista ja KSR:stä, jossa hän oli asustellut kattohuoneistossa (?), yliopisto opiskeluista (ja vitut!), naisistaan, huumeista ja murhasta jonka hän oli tehnyt. Hän kysyi haluanko nähdä pistoolin, jolla hän tappoi kaverinsa. Kuumottumisen aalto meni varpaista päähän alle viidessä sekunnissa, ja vastasin melkein huutaen, että en halua nähdä asetta ja että oli aika lähteä takaisin tukikohtaan. Siinä vaiheessa heppu otti jääkaapin takaa esiin aseen, leukaillen että moisen saa alle kahteensataan dollariin mafialta. Ajattelin hetkeä aiemmin että matkani päättyy siihen kun aivoni lentävät Siaminlahteen, mutta heppu pisti aseen takaisin ja toi minulle vesipullon. Nyt tuntui sopivalta väliltä liueta pois paikalta.
Kiittelin ja kättelin koko porukan. Kävelin nopeasti pois rannalta taaksepäin katsomatta. Tapasin Jayn lähellä Hippy Hutia rullalaudan kanssa ja kysyin häneltä, että tietääkö hän kyseistä leirintäaluetta. Hän meni ihan hiljaiseksi, sanoen että ikävä kyllä hän tietää, ja tiesi myös että thaiheppua kutsutaan Teddybeariksi. Hän kielsi menemästä alueelle enää toiseen kertaan.
* ”Asuin kauan sitten Bangkokissa, tiedätsä? Mulla oli kattohuoneisto mun mutsin kanssa Khao San Roadilla, sitten se delas ja sain tietää että mun muija pani mun kaveria, joten ammuin sitä päähän. Sitten mä pakenin Koh Changille (nasaalia naurua). Mun faija auttoi mua paikan etsimisessä, se on kato Koh Changin mafiasta. Mä tapoin kerran yhden pojan sen mafian kanssa tohon biitsille pesismailoilla, tiedätsä? Kukaan ei vittuile mulle, tiedätsä? Ei edes KSR:n intialaiset!”
- Teddybearin sekopäistä selitystä (13.7.2008)
14.7.2008 Kulttuurishokki ja eilisten tapahtumien pelko.
Kirjoitan tätä taskulampun valossa. Koko päivä on ollut suoraan sanottuna yhtä helvettiä.
Aamuyöllä kello kuusi herätessäni päätin heti, että lähden pois Hippy Hutilta. Pakkasin tavarani ja istuin noin tunnin ajan kuistilla viilentämässä selkääni, joka paloi eilen punaiseksi. Kahdeksan aikoihin sovin lähdöstäni paikan omistavien hippien kanssa, ja annoin heille puolet ennakkoon maksetusta käteissummasta. Syy poislähtemiseen oli selvä. Halusin kauemmaksi rannasta, jolla eilen tapaamani thaispede asustelee hämäräperäisten venäläisten kanssa.
Otin kyydin Bang Baolta Lonely Beachille, jossa majoittauduin Tree House lodgeen. Nukuin pienen tovin ja lähdin kävelemään ympäriinsä. Aiemmista kokemuksista alkoi kasaantua pelon fiilis, joka sekoittui yhteen kävelyllä näkemiini seksituristeihin ja inhoon heitä kohtaan. Loppusilauksen antoi naapurimökin muija, joka hoiteli ganjan saannin erään pikkutytön avulla. Halusin pois, mutta minne pakenisin? Kotimaa ei tässä kohtaa tullut mieleen, mutta Kambodza tuntui lopulliselta valolta tunnelin päässä.
Menin Tree Housen respaan, josta kyselin infoa rajalle menevistä busseista. Sain aamukahdeksaksi sovittua kyydin rajalle. Ilta jatkui sekavissa tunnelmissa. Musiikkia kuunnellessani ajattelin huomisen fiilistelyn vuoksi kuunnella alkuperäisen Holiday in Cambodian Dead Kennedys’ltä ja cover-version Earth Crisikselta. Valo huomista varten alkoi siis löytyä vanhasta punkista ja hardcoresta.
15.7.2008 Kohti khmerien maata.
Aamulla heräsin sydämenlyönneiltä kuuluvaan ääneen ja ajattelin että tämä oli nyt tässä. Luulin että pumppu oli halkeamaisillaan pelosta, mutta kuulin lyöntien perään ihmisen äänen laulavan: ”Zombie…Zombie…Zombie Nation!” ja ärähdin itselleni: ”Vitun Kernkraft 400 ja vittuun tekno!”.
Koska selkä oli palanut ja nyt erittäin kipeä, kävin aamu-uinnilla. Meri oli vetäytynyt noin kaksikymmentä metriä ja paikalliset poimivat kaloja kivien päältä. Pakkasin kamani, tehden ensimmäiset poistot. Lodgen terassille jäi mm. flanellipaita, lakana ja tyynyliina.
Kivun takia rinkan painoa piti keventää. Auto haki ja vei lautalle, lautalla yli lahden ja lopuksi minibussikuskin ”Kambuja” huutojen perässä autolle, joka lähti kohti Kambodzan rajaa.
Rajalla keskustelin erään taksikuskin kanssa, joka olisi vienyt minut Siem Reapiin kymmenessä tunnissa, edellyttäen autossa nukkumista. En viitsinyt riskeerata oman viimepäivinä kasvaneen skeptisyyteni vuoksi, koska huomasin kaikenlaista ukottajaa rajalla jo muutenkin. Sovimme lähdöstä Phnom Penhiin, joka tapahtuisi heti viisumisäädön jälkeen. Kun lopulta ulosteelle haisevasta kopista tuli passi käteen, niin matka kohti Phnom Penhiä alkoi.
Koh Kongin kaupungissa kuski vaihtui mieheen, joka puhui vain thaita. Hänessä ei ollut aluksi mitään ihmeellistä, mutta tunnin ajon jälkeen alkoi väärällä kaistalla ajeleminen puhelin korvassa. Lopuksi hän kääntyi hiekkatielle, joka pujotteli pitkin vuoristoa päätyen Tra Peang Roungin sillalle. Tallensin kännykkään seuraavat paikannimet: An Dan Toeuk Bridge, Sre Ambel Bridge ja Lin Long. Pysähdyimme kerran juomatauolle keskelle ei mitään. Kuski alkoi tuntua epäilyttävältä, sillä hän kävi auton takana ilmeisesti penkomassa rinkkaani. Phnom Penhiin oli tässä vaiheessa noin kahdeksankymmentäviisi kilometriä matkaa. Se onneksi taittui seuraavan puolentoista tunnin sisällä.
Kun pääsimme lopulta Kambodzan pääkaupunkiin, oli guesthousen etsimisen paikka. Se löytyikin pian. Kuski jätti minut Swiss Guesthouselle ja otin huoneen kattohuoneistosta, joka kustansi viisi dollaria yö. Rinkkaa oli tosiaan pengottu, sillä tavarat olivat ihan päin helvettiä. Mitään ei kuitenkaan puuttunut, joten lähdin syömään monen tunnin paaston jälkeen.
Kun khmer-ruoka oli räjäyttänyt suomalaisella tylsyydellä myrkytetyn mieleni, oli aika palata guesthouselle. Katselin parvekkeelta kuinka laskeva aurinko värjäsi kaiken oranssiksi samalla kun päässäni soi autojen jatkuva meteli ja huoneesta kuuluva kattotuulettimen surina. Tältä ei tuntunut Thaimaassa, sillä tunsin olevani kotona vaikka todellisuudessa en ollut.
16.7.2008 Phnom Penh.
Äänestysjulistus rämähti päälle aikaisin aamulla. Oli kuin olisin herännyt kotona, samalla tavalla kuin lukemattomia kertoja ennen tätä matkaa. Tuli mieleen, kuinka olin herännyt viikonlopun kohmeloista mustaan maanantaihin ja Ylen aamu-uutisten uusista sodista kertovaan paasaukseen. Ongelma oli, että tällä kertaa se ei ollut kelloradio vaan ulkona korttelia ympäri kiertävä lava-auto.
Tosin herätys tuli kuin tilauksesta, sillä oli aika mennä tarkastelemaan uusia paikkoja.
Vein housut räätälille, joka lupasi tehdä niistä shortsit iltapäivään mennessä. Kävellessäni ympäri kaupunkia huomasin että kielimuuri oli tietyissä paikoissa isompi ongelma kuin Thaimaassa. Nettikahvilaa kysyessäni kaupan myyjä tarjosi Nescaféa, mutta tajusi lopuksi piirroksen avulla mistä oli kyse. Jouduin myös piirtämään Euroopan kartan ja kertomaan missä Suomi sijaitsee.
Eräs tuktuk-kuski kertoi ampumaradasta, ja siitä kuinka sadallaviidelläkymmenellä dollarilla saa teurastaa lehmän M60 konekiväärillä. Ampumaradalla vierailu oli mielessä jo silloin, kun päätin että jatkan Thaimaasta Kambodzaan. Lehmän tappaminen ei silti sopinut ajatukseen, joten sanoin palaavani myöhemmin hänen luokseen. Tosiasiassa suunnittelin sinne lähtöä heti, kun saan uudet shortsini räätäliltä.
Palatessani räätäliltä guesthouselle, alkoi jumalaton säätö. Respan äijä vaati avainta, jota kieltäydyin antamasta. Parin minuutin khmerinkielisen selityksen jälkeen hän näytti toista avainta ja ymmärsin että he ovat vaihtaneet lukon. Menin huoneeseen huomaten että tavaroita oli taas kerran kopeloitu, mutta tälläkään kertaa mitään ei ollut viety. Huilasin tunnin, jonka jälkeen otin kameran ja lähdin etsimään kyytiä ampumaradalle. Pienen kuvaselvityksen jälkeen eräs mopokuski kolisevan Hondansa kanssa suostui viemään minut sinne.
Noin kilometrin jälkeen alkoi sataa sellaisella voimalla, että pienessä ajassa huomasin ihmisten kahlaavan isoissa lammikoissa. Pyysin kuskia palaamaan takaisin ja se sopi hänelle vallan mainiosti. Maksu unohdettiin ja kävelin likomärkänä ylös huoneeseeni. Vaatteet kuivuivat hieman yli tunnissa, joten lähdin sen jälkeen syömään. Respan ”Mama” lupasi pestä ja kuivata pyykkini huomenaamuksi, sillä olin suunnitellut lähteväni kohti Stung Trengiä ja Laosin rajaa.
Kun olin syönyt ateriani ravintola Raksmei Bopeassa, lähdin tupakalle. Ravintolan omistaja tuli nykäisemään hihasta, kun oli luullut että aion liueta pois maksamatta. Tämä ihmetytti, sillä olin muovisen markiisin alla joka johtaa ulos ravintolasta. Huomattuaan asian mies pahoitteli, mutta minä sanoin vian olleen itsessäni ja annoin hänelle kolmen dollarin ateriasta kahdeksan dollaria. Tästä hyvästä sain lahjaksi chopstickit jotka lupasin pitää tallessa, tapahtui matkalla sitten mitä tahansa*. Molemminpuolinen kunnioitus itseni ja paikalliseen ravintolan väen välillä oli saavutettu.
* Saamani chopstickit ovat edelleen tallessa, ja tulevat aina pysymään.
17.7.2008 Hätäilyä ja sen seurauksia.
Aamulla piti nousta hakemaan pyykit respasta. Kello oli kuusi, kuten oli aiemmin sovittu noutoajaksi, mutta ”Mama” ilmoitti saavansa kuivan pyykin takaisin vasta puoli seitsemältä. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi, joten menin pakkaamaan tavarani ja olin takaisin alhaalla juuri hieman ennen puolta. Pyykkiä ei kuitenkaan ollut vieläkään tuotu, joten jäin odottelemaan. Sain ne takaisin kymmentä vaille seitsemän, märkänä. Tuktuk myöhästyi bussiasemalta ruuhkan takia, ja koska bussia Stung Trengiin ei enää tänään lähtenyt, jouduin ottamaan lipun Kratieen. Matka alkoi kello kahdeksan.
Kratielainen Therat oli palaamassa tyttöystävänsä kanssa viikon koulureissulta takaisin kotiin ja hän suositteli sieltä tiettyä guesthousea. Pikkuveljen ikäisellä kaverilla oli kyseltävää perkeleisestä Skandinaviasta, kuin Dalai Lamalla Heinrich Harrerilta kirjassa Seitsemän Vuotta Tiibetissä. Paras kysymys oli ehdottomasti, että ”Onko suomessa paljon ladyboyta?”, johon oli kieltämättä vaikea vastata. Bussimatka oli loppua kohden todella puuduttava. Pysähdyimme pari kertaa syömään heinäsirkkoja ja muuta paikallisten suosimaa herkkua. Lapset myivät ananaksia ja mangoja, suuttuen silmittömästi jos ei ostanut, joten pakenin molemmilla kerroilla takaisin bussiin.
Saavuimme Kratieen hieman ennen kolmea iltapäivällä. Vanha ranskalaisten kolonialistikaupunki yllätti monella tapaa, mutta iskuna vyön alle tuli ehdottomasti se tieto, ettei Laosin visaa ollut myönnetty enää kahteen viikkoon rajalta. Tuli selväksi mitä se tarkoitti, huomenna takaisin Phnom Penhiin.
Kävin kertomassa Theratille, miten matkasuunnitelmat taas muuttuivat. Hän tarjosi lähtöni kunniaksi perheensä ravintolassa pizzan ja alkoi kertoa Kambodzan nykytilanteesta. Hän oli huolissaan siitä, miten CPP:llä oli hallussaan suurin osa maan äänienemmistöstä, ja painottikin että jos maassa puhkeaa uusi sisällissota, niin hän muuttaa pois. Keskustelu näistä aihepiireistä kesti noin tunnin, kunnes päätin lähteä takaisin guesthouselle. Paikalle päästyäni näin lauman delfiininluuppaajanatseja, joilla kaikilla oli hirveä hinku lähteä nousevan ukkosen alle kohti Mekongia. Pyysivät myös minua mukaan, mutta olin lopullisesti poikki ja pidin ajatusta täysin mahdottomana.
Illan aikana päätin lopettaa hätäisen matkustuksen, ja olla Phnom Penhissä ainakin loppuviikon.
Ukkonen nousi, ja sen myötä tuli matkamasennus. Mitä teen täällä? Mitä pelkään? Miksi hätäilen? olivat ne yleisimmät mielessä kummittelevat kysymykset. Tunsin olevani ensimmäistä kertaa kaukana kotoa.
18.7.2008 Paluu Phnom Penhiin.
Puoli kuuden aikaan aamulla guesthousen työntekijä paukutti oveani ja huusi
”TAXI, SIR! TAXI, SIR!”. Katsoin kelloon ja huomasin taksin lähtevän kymmenen minuutin päästä. Kamat kasaan kiireessä ja odottelemaan. Autoon piti tulla neljä ihmistä, mutta sinne oli sulloutunut seitsemän paikallista: Kuski istui toisen miehen sylissä, apukuskin paikalla oli mies kouluikäisen pojan kanssa ja takapenkillä oli kolme naista, yhteensä siis kahdeksan ihmistä! Mitä helvettiä? Kun matkaa oli kulunut kymmenen minuuttia, olin valmis kuristamaan itseni. Kaaoksen viimeinen silaus oli Kambodzalainen pop-musiikki, jota kuski luukutti kuin pohjanmaalainen amis. Tähän löytyi onneksi lääke MP3-soittimen kansiosta, joka oli täynnä Napalm Deathia ja muuta vanhan koulun grindcorea.
Patteri söi itsensä tyhjäksi, joten edessä oli kolme ja puoli tuntia Raatteen tietä ilman Birminghamin sulosointuja. Yksi tauko pidettiin ja jatkettiin Kampong Chamia kohti, sen jälkeen helpotti hetkeksi. Jossain käänteessä ennen Phnom Penhiin saapumista poliisit pysäyttivät auton, ja pyysivät kaikkia ulos. Ihmetykseksi koitui se, että he olivat enemmän kiinnostuneita takakontissa olleista parista riisisäkistä, eivätkä kahdeksasta matkustajasta! No, sekin että auton takapuskuri oli puoliksi hioutunut maata vasten peräpään painon takia, oli mielestäni korrekti syy pysäyttää auto tien sivuun. Saavuimme lopulta Phnom Penhiin puoli kahdentoista aikaan.
Majoittauduin Boeng Kak järven eteläpuolelle, ja loppuilta meni normaaleissa merkeissä. Foreign Correspondents Clubia etsiessäni eräs filippiiniläismuija kävi vittumaiseksi, ja koetin etsiä sopivaa pakokeinoa tutkimalla ympäristöä. Onneksi lähelle tuli tuktuk, jonka takaosaan oli hyvä hypätä lennossa. Nainen huusi perään ”Hei! Sun piti opettaa mulle suomea!”, ja olisin opettanutkin, jos siitä ei olisi tarvinnut maksaa.
19.7.2008 Ampumarata ja Kuoleman Kentät
Aamulla keskustelin erään mopokuskin kanssa ampumaradalla ja Kuoleman Kentillä käymisestä. Diili lyötiin lukkoon, otin kamerat ja lähdettiin. Ajoimme kaupungista hieman yli kaksikymmentä kilometriä lentokentälle päin ja käännyimme oikealle. Lähestyimme vanhaa varuskunta-aluetta, jonka aitojen sisäpuolella lauma nuoria sotilaita pelasi lentopalloa pistoolit vyöllä.
Upseeri toivotti tervetulleeksi, ja alkoi heti esitellä aseita. Tarkoituksenani oli ampua joko AK-47:lla tai M16:lla, ja kun M16:sta patruunat todettiin loppuneeksi valitsin AK:n. Ammuin kertatulella aluksi kymmenen laukausta, jonka jälkeen vaihdoin sarjatulelle. Tiilistä rakennettu tunneli kaikui tulituksen aikana, ja samalla vahtimassa ollut mieshenkilö tunki hylsyt molempiin korviinsa. Lippaan tyhjennettyäni halusin seuraavaksi kokeilla Degtrajev DP 27 pikakivääriä, joka oli tuttu näky kotisuomesta, jossa kyseisiä olin nähnyt vain deaktivoituina.
Rumpulipas nakutti neljä patruunaa jokaisella liipaisimen painalluksella, ja aseen voima työnsi koko kehoa taaksepäin joka kerta kun ammuin. Lipas oli tyhjä hetkessä, ja oli aika lähteä takaisin kaupunkiin. Sitä ennen hoidettiin kuitenkin parin kuvan ottaminen muistoksi kotiin. Poistuessamme mopokuski osoitti tien vasemmalle puolelle, jossa oli kolme karsinaa: Yksi lehmille, yksi kanoille ja yksi ankoille, kaikki ”First Blood” turistien tapettaviksi. Jatkoimme kohti Kuoleman Kenttiä.
Saavuimme pitkän, mopon reistailusta johtuneen tovin jälkeen Kuoleman Kentille. Sisäänpääsymaksun maksettuani kävelin alueelle katsomaan edessäni kohoavaa muistomerkkiä. Ostin kukkasen ja kynttilän joita mies myi dollarin hintaan muistoksi uhreille. Näky oli mykistävä. Kalloja oli monta kerrosta monen metrin korkeuteen ylettyvässä hyllyssä. Väkisinkin nousevan surunsekaisen olotilan rikkoi kuitenkin saksalaisen pariskunnan kovaääninen molotus, joka oli sitä perus beigeshortsinatsin epäasiallista vittuilua kukkien myyjälle: ”Me emme osta, liian kallista jos se maksaa yhden dollarin, Gestapo! Waffen SS! Aber bitte mitt Sahne! jne.” Teki mieli lyödä molempia ja lujaa mutta ei tarvinnut, sillä oikealta käveli heitä kohti nuori brittiherra joka ilmoitti heti että ”Joko ostatte, olette hiljaa tai häivytte. Täällä ei tarvitse huutaa ja käyttäytyä noin”. Natsien ilmeet venyivät kuin junapaikkansa rahvaalle menettäneellä porvarilla, ja he marssivat trekkibuutsit kopisten ulos portista. Hyvä niin!
Kun paikka oli nähty, menin parkkipaikalle ja tarjosin kessun jalattomalle miehelle. Kovasti hän kiitteli varsin ymmärrettävällä englannilla. Kuoleman Kentiltä ajoimme takaisin kaupunkiin, jossa harhailin loppuillan jossakin omilla teilläni. Guesthousella katseltiin vielä The Killing Fields elokuva, jota en ollut ihme kyllä koskaan nähnyt ennen.
20.7.2008 Kuljeskelua Central Marketilla
Aamu meni Amit Gilboan kirjaa lukiessa. Kolmen tunnin journalismisession jälkeen kävin suihkussa luomassa palanutta selkänahkaani. Sen jälkeen suuntasin kohti Central Marketia.
Tarjolla oli vaikka mitä! Lihaa, kalaa, vihanneksia, kirjoja, koruja jne. Haju oli uskomaton, mutta ei kuvottava vaikka lattiakaivoissakin uiskenteli eilen tai edellispäivänä kuolleet ankeriaat. Yleinen hälinä ja meininki purivat meikäläiseen. Poistin mukaani kuivattua suolalihaa, The Killing Fields-elokuvan piraatin ja Durianin. Kuvasin yleismeininkiä ja koukuissa roikkuvia elukoita samalla kun sisäinen Cannibal Corpseni lauloi Rotted Body Landslidea. Kun meininki kävi lopulta tylsäksi haahuiluksi, niin otin tuktuk-kyydin tukikohtaan. Matkan aikana avasin Duriania sisältävän pussin...Wake up and smell the Carcass!
Sipulin ja ananaksen yhdistelmälle maistuva merimiina lensi tuktukista Zidanepotkulla helvetin kauas ja hyvä niin. Sen lemu tarttui jopa vaatteisiin, joten ne oli pakko vaihtaa guesthousella. Loppuilta meni kirjaa lueskellessa ja israelilaisen Nirin blossipäisiä puheita kuunnellessa.
21.7.2008 FCC vierailua ja yleistä kelailua
Puhelin aamulla guesthouseni johtajan Mr. Phannahin kanssa Foreign Correspondents Clubista. Hän oli ensimmäinen ihminen joka tiesi kyseisen paikan, sillä kaikki tähän mennessä olivat vain kysymykseni kuultuaan pudistelleet päätään. Phannah otti mopon pihalta ja hetken päästä olimme riversidella. Reiluna miehenä hän sanoi, ettei kyyti maksa mitään.
Yläkerta oli uskomattoman hieno. Menin joenpuoleiselle pöydälle, tilasin ison oluen ja sytytin Liberationin palamaan. Katselin rauhoittuneena Mekongille aukeavaa maisemaa. FCC:lla meni tunti pari poikineen, jonka jälkeen lähdin kohti keskustaa.
Vaeltelin kuin Mörkö pitkin kaupunkia, noteeraamatta mopokyytikyselyihin. Kuvasin paikkoja, ja otin tuktukin guesthouselle. Perille päästyäni tuli paikalle kirjoja myyvä tyttö, joka kysyi minulta ”Hyvä herra, ostatteko kirjan? Vauva tarvitsee ruokaa”. Hävetti edes miettiä kieltäytymistä, joten valitsin LP:n Cambodian ja Off the Rails in Phnom Penhin. Erään toisen matkaajan neuvon mukaan tinkasin jälkimmäisen hintaa kuitenkin kolmeen dollariin. Nyt tyttö nosti hirveän khmerinkielisen mölinän, joten kävelin poispäin paikalta. Hän lopulta suostui yhteensä kahdeksaan dollariin ja poistuimme molemmat tyytyväisinä.
Illan mittaan tuli kelailtua sitä, miten Phnom Penh ja Kambodza yleensäkin oli muuttunut kymmenessä vuodessa. Enää ei lentäneet kranaatit tai taivaalla näkyneet valojuovat. Amit Gilboan kirja antoi aika hyvän kuvan menneestä karusta ajasta. Minulle aiemmin kyseistä kirjaa lainannut brittiheppu tuli puhelemaan pari päivää sitten tapahtuneesta ampumavälikohtauksesta. Nuori paikallinen ammuttiin keskelle Preah Sisovathia, ja muistinkin kuulleeni laukauksentapaisen äänen silloin kaupungilla ollessani. Pienen tutkimuksen jälkeen selvisi, että olin ollut puolenkilometrin päässä tapahtumapaikasta. Itse brittiheppu oli ollut parinkymmenen metrin päässä.
22.7.2008 Viimeinen yö Phnom Penhissä
Mitä tekisin nyt? Viimeinen päivä, ja kaikki mitä olen halunnut nähdä, on nähty. Vaivaako joku? Kyllä! Mikä? Konekivääri M60 tietysti! Eli haluan siis ampumaradalle viimeisen kerran!
Menimme kuskin kanssa tuttua reittiä samalle varuskunta-alueelle kuin viimeksikin. Tällä kertaa halusin ampua sen yhden vyön M60:llä, aseella jota olen halunnut kokeilla Full Metal Jacketin ensinäkemisen jälkeen. Ase otettiin radalle ja vyö asetettiin paikoilleen. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun vanha Vietnamin sodan aikainen kuularuisku jumittui kolme kertaa. Oli siis pakko valita joku toinen tykki.
PKM oli armeijasta tuttu kapistus, jotenka sillä ampumisesta en ollut kiinnostunut. Radan suojavallin edessä tönötti kuitenkin vanha Browningin M2 konekivääri johon läimäistiin heti vyö kiinni ja aloin ottamaan valmiusasentoa. Voimaa aseessa oli saatanasti! Luodit paukkuivat radan perällä olevaan maalitauluun ja valojuovat lensivät. Tämä oli aseiden aatelia. Samanlainen jolla tarkka-ampuja Jackson suolasi Pelastakaa Sotamies Ryanissa kirkontornista natseja.
Skitsofreenisen ampumissession ja kuivasuisen mopoilun jälkeen maistui curry guesthousen lähellä. Ajattelin relata loppuiltaa varten, jotenka aloin nukkumaan. Heräsin klo seitsemän illalla.
Kävelin läheiseen pubiin, jossa join yhden drinkin ja oluen. Puhelin ruotsalaisen Annan kanssa Thaimaasta, koska hän asui siellä. Keskustelun lomassa pyysin baarimikkoa heittämään videolle pienimuotoisen spiikin, koskien Phnom Penhiä. Hän kieltäytyi ja antoi kunnian toiselle brittiherralle. Spiikki meni kutakuinkin näin:
”Viimeinen ilta Phnom Penhissä...Ääh, Painu vittuun!”
”Juokse!”, lisää perään toinen humaltunut isäntä.
Myöhemmin kirjoittelin baarin seinään jotain settiä irlantilaisen Nealin ja hänen porukkansa kanssa. Kahdentoista aikoihin lähdin kävelemään takaisin guesthouselle, ja tunsin oloni todella huonoksi.
Kuva vääntyili Fear and Loathing tyyliin silmissä ja ”Sir, buy some fakifaki bumbum girls?” kysymykset kaikuivat päässä. Huoneessa ollessani hikoilin kylmää hikeä ja en voinut oksentaa, vaikka olisin halunnut. Myöhemmin kuulin, että syynä oli suurella todennäköisyydellä tyrmäystipat.
”Phnom Penh, That’s my spiritual home, or like we say in Finland: PERKELE että oli überiä!
I hear voices in my head that say: Get back to Saigon! But I don`t want to leave...Phnom Penh!”
- Kirjoittamani teksti Lakeside Guesthousen aulan seinällä
”Olen ollut sairas koko päivän. Blossittelin liikaa, join liikaa ja söin liikaa, joten tulin sairaaksi. Ehkä huomenna”
- Nir, Israel. Vastaus kysymykseen ”Kävittekö Kuoleman Kentillä?”
23.7.2008 Ho Chi Minh City-Da Nang-Hoi An
Aamulla lähdin kohti Ho Chi Minh Cityä. Aika kului bussissa nopeasti. Hetken ajomatkan jälkeen jaettiin maahantulokortti. Sen täyttämisestä ei tullut lasta eikä paskaa, koska kuljimme kuoppaisella tiellä.
Ensimmäisellä pysähdyspaikalla meinasin ostaa ruokaa ikkunan kautta. Myyjän ajoi kuitenkin sivuun mies joka oli todennäköisesti sodan uhri. Hänen silmänsä olivat kaihin runtelemat, kädet poikki niin että ranneluut muodostivat ne V-kirjaimen muotoisiksi. Hänelle oli pakko antaa hieman rahaa, sillä sääliksi kävi. Suljin verhot sillä aloin voida pahoin, en kuitenkaan edellisen tapauksen takia vaan auringonpaisteen vuoksi.
Bavetissa rajan lähistöllä oli stoppi. Ostin mangon, leivän, kokiksen ja tilasin päälle annoksen ankkaa nuudeleilla. Annos oli tähänastisen matkan erikoisin, todennäköisesti pesuaineessa keitettyjä siipinahan paloja, pari räpylää ja vihreää limaista nuudelia. Söin koska oli nälkä. Tosin sillä seurauksella, että perse alkoi laulaa hoosiannaa autossa. Loppumatkan rajalle asti istuinkin siis paskalla.
Vietnatsistisen byrokratian rattaat veivät läpi passintarkastuksen, laukkusyynin ja alikersantin pöydän kautta. Bussiin palattuani sain kuunnella, kun kanssamatkustajat vittuuntuneina tilittivät viisumiensa muuttuneen kuukaudesta kahteen viikkoon ja kuudesta kuukaudesta kuukauteen. Syytä tähän en tiedä, mutta oma viisumini pysyi kuukauden pituisena. Vietcongin lait ovat tuntemattomat.
Ho Chi Minh Cityyn päästyäni kelailin kuulemiani kusetusjuttuja Vietnamista, ja sain todeta ne oikeiksi. Otin mopokyydin paikasta A paikkaan B (lentoasema) ja kentällä kuski ukotti 10 000 dongia. Kyseessä oli siis 80 000 dongin kyyti, maksoin 90 000:lla ja vastaukseksi sain ”No change” vaikka asiaa matkaa ennen tiedusteltuani sitä ylimääräistä rahaa vielä oli. Vaikka kyseessä oli taalan alle menevä summa, kertoo kuskin taktikoinnista jotain se että mopo oli parkkeerattu vartioivan sotilaan lähistölle. Näin en voinut aloittaa vastaan rähjäystä ilman seurauksia. No vitut tuosta!
Hoidin itselleni lentolipun. Selvisin ryysiksestä, tsekkauksesta ja vittuuntumisesta aina koneeseen asti. Siellä vieressäni istui levoton Jackie Chan kopio, jolla oli samanlainen ominaisuus vääntyä joka suuntaan, kuin Ihmenelosten kumimiehellä. Nukahdin ja heräsin Da Nangissa.
Taksi vei erehdyksissään China Beachin sijasta juppiresortti Sandy Beachille. Pyysin kuskia viemään minut samantien Hoi Aniin, jossa hoidin majoituksen. Ruokailun ja yhden cigarillon jälkeen nukahdin kuin vauva.
24.7.2008 Skege lähtee
Aamupäivä meni paikkoja kuvatessa ja biitsillä käydessä. Huilailin pääasiassa, kun ei ollut muutakaan tekemistä.
Illalla keskustelin parin tunnin ajan erään paikallisen kanssa politiikasta ja vaikka mistä. Asioita puitiin aina kommunismista jenkkien sikamaiseen sotaan ja itse Hoi Aniin, kaupunkiin joka selviytyi pommituksilta Vietnamin sodassa. Myöhemmin loppuillasta hostellin ”Mama” kysyi minulta, että: ”Montako tyttöystävää sinulla oli Thaimaassa?”. Vastasin ettei yhtään, johon hän sanoi toruvasti takaisin: ”Leikkaa tuo pois, niin naiset tulevat sinun luo!”. Parta lähti leathermanin saksilla ja partahöylällä. Tuskinpa mahikset tämän teon jälkeen kuitenkaan paranisivat.
25.7.2008 Räätälinliikkeessä asiointia
Eilen tiedustelin hostellin yhteydessä olevan räätälinliikkeen neidiltä kirjeenvaihtajaliivien teettämisestä. Hinnaksi muodostui kuusikymmentä dollaria, jotenka ajattelin etsiä sellaisen valmiina. Pitkän kävelykierroksen jälkeen puuttuva vaatekappale löytyikin. Vein sen edellämainitun neidin luo muokattavaksi. Haulikonpatruunoille tarkoitetut remmit poistettaisiin ja selkään sekä eteen teetettäisiin Ministryn logo. Muokkaussuunnitelman selostuksen jälkeen neiti sanoi liivien olevan valmiina klo 17.00 mennessä.
Kävin kuvaamassa videota kaupungissa, ja siinä vaiheessa tajusin millainen turistirysä Hoi An todellakin oli. Löytyi jenkkejä väittämässä itseään kanadalaisiksi ja tietysti meikäläisen suosikkeja, eli Schlutz Staffel natsiorganisaation rinkkapartion jäseniä kopistelemassa trekkibuutseineen pitkin katuja. Tämän näyn jälkeen tilasin hostellilta lipun Hanoihin.
Liivit eivät olleet ajallaan valmiit, joten kävin syömässä. Ravintolan omistajan poika luuli minua amerikkalaiseksi sotilaaksi, koska päässäni oli Ray Banit ja päällä maastonvihreä paita. Se luulo karisi siinä vaiheessa kun otin lakin pois päästä ja lähestulkoon keesintyylinen lettini vierähti naamalle. Omistajalla oli hauskaa, kun hän näki poikansa ilmeen.
Liivit viivästyivät lopulta niin paljon, että sovimme liikkeen neidin kanssa uuden noutoajan huomiseksi.
26.7.2008 Keskelle ei mitään ja kauaksi Hanoista
Hain liivit liikkeestä ja kävin vielä viimeisillä kaupunkiasioilla. Minibussi tuli klo 13.40. Kun pääsin bussiin, aavistelin pahaa jo ennakkoon. Kuski haisi viinalle, ja ”sängyt” joissa kuuluisi nukkua olivat tehty Saigonilaisille hobiteille. Koko matkan aina Hueen asti kuski ajoi kaistalta toiselle ja jokaisen kuopan kautta. Hueen saavuimme puoli tuntia myöhässä ja olimme jäädä pois jatkobussista.
Kun ilta eteni pimeän tuloon asti, niin alkoi paikallisten naisten karaokesessio. Se kuulosti joltakin tyyliin ”Kuoleva kana, jota naulataan seinään hitaasti”. Meteli sai miettimään itsensä tappamista monilla keinoilla, esim. nielemällä miinan tai järsimällä UXO:a. Jonkin ihmeen kautta nukahdin ja heräsin tuntia myöhemmin, kun kuski tuli sanomaan: ”Sir, Savannakhet Lao”. Selitykset Hanoihin menosta eivät tehonneet. Sekunnissa polvenkorkuinen skidi kantoi rinkkani johonkin outoon guesthouseen ja minulla ei ollut paskaakaan tietoa siitä, missä edes olin.
Guesthousen emäntä sanoi paikannimeksi Dong Ha:n ja katsoin kartasta missä se sijaitsee. Mitä vittua? Akselilla Lao Bao ja suoraan itään! Tässä vaiheessa päätin lähteä Laosiin, koska Vietnam tuntui pelottavalta paikalta viimeisten tapahtumien vuoksi. Kävin syömässä nuudelisoppaa katukojulla ja huomasin että meikäläistä tuijotettiin joka puolelta vihaisesti. Lähdin pois aika äkkiä!
Maksamani ilmastointi oli ruuvimeisselitsekkauksen jälkeen pelkkä tyhjä boksi seinässä, mutta en uskaltanut räyhätä rahojani takaisin. Uupuneena menin nukkumaan. Keskiyön tiimoilla tapahtui se mitä olen koko matkan ajan pelännyt tapahtuvaksi. Joku yritti huoneeseen sisälle!
Menin sekaisin valosta, joka lankesi huoneeseen. Pomppasin ylös sängystä ja riuhtaisin vaatenaulakon käsiini. Suusta tuli fuckoffia ja suomenkielistä kiroilua sekä tietysti huutoa. Käytävän oven pamahduksen kuultuani tajusin tunkeutujan juosseen pois. Kiskoin kaikilla voimillani suuren puusängyn ovea vasten ja nukuin loppuyön valot päällä.
27.7.2008 Kohti Laosin rajaa
Tilasin aamulla minibussin Lao Baolle, mutta jostakin syystä se kierteli pitkin Dong Ha’ta. ja palasi takaisin guesthouselle. Vittuuntuneena kävelin läheiselle matkanjärjestäjän toimistolle ja tilasin tämän bussikyydin jota nyt odottelen.
Vähän aikaa sitten paikalle tuli sälänmyyjä, joka tarjosi vesipulloa kymmenellätuhannella dongilla. Maksoin kahdellakymmenellä ja sainko takaisin vaihtorahaa? No en! Nainen otti rahat, heitti minulle paketin purkkaa ja juoksi pakoon. Samaan aikaan paikalla oli myös hedelmiä myyvä nainen joka hämmästyi tapahtuneesta niin, että kertoi eteenpäin poliisille.
Kun sama sälänmyyjä tuli takaisin, hän ampaisi ensimmäiseksi bussiin jossa oli matkatavarani. Juoksin sinne tuli perseen alla ja varmistin ettei nainen koske niihin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hän alkoi myydä rojua muille paikallisille. Naisen paluun huomasi myös edellä mainittu poliisi, joka tuli nyt bussiin. Hän kiskoi naisen ulos väkisin ja löi ulkona pari kertaa avokämmenellä kasvoille. Koko bussin väki katseli tapahtumaa ikkunasta. Mielestäni show oli sen verran hyvä, että ne kymmenentuhatta dongia sai jäädä naiselle.
Matkasimme yli komeiden seutujen ja olimme Lao Baolla hieman ennen yhtätoista. Rajalla tapasin ensimmäisen suomalaisen tällä matkalla. Herran nimi oli Harri ja hän oli työmatkalla Huesta Vientianeen. Rajasäätöjen jälkeen matka jatkui, ja puolensadan kilometrin jälkeen oli ruokatauko. Ruoka oli hyvää, mutta kun kerran kanasta oli kyse niin totta kai jalatkin löytyi lautaselta.
Savannakhetiin päästyämme aloin etsiä guesthousea. Kävelin paahteessa rinkka selässä pitkin teitä ja yllätys oli todella suuri! Pari tatuoitua itämaisten taistelijoiden näköistä miestä tuli vastaan tervehtimään ”Sabai dii! Welcome!”. Yksikään ihminen ei näyttänyt mitään hämmennyksen tai kiukuttelun merkkejä, kun loppuillan aikana kaupungissa kävelin. Nyt alkoi kuumotuksen aalto laskea ja aloin tajuta että Laos on rentoutumista parhaimmillaan. Aiemmin Kambodzassa tapahtuneet hätäilyt harmittivat hieman, mutta ne hälvenivät seuraavina päivinä. Huomasin että reissunteossa alkoivat muutoksen tuulet puhaltaa parempaan suuntaan.
